Sukuseura Paakkinen

<< Sukutietoa

Paakkisia vuoden 1918 sodan pyörteissä

Kevään 1918 tapahtumat sata vuotta sitten koskettivat myös Paakkisia ja taisteluihin heitä osallistui ainakin valkoisten puolella. Punaisten kannattajiakin suvussa oli, mutta ase kädessä kapinaan osallistuneista ei ole tietoa. Ainoa kansalaissodassa menehtyneistä Paakkisista oli valkoisten puolella taistellut talollisen poika Matti Paakkinen Parikkalasta. Hän sai surmansa heti sisällissodan alkuvaiheissa 27. tammikuuta Kämärän asemalla Viipurin lähellä.
Vuoden 1918 sodan kovimpia taisteluja käytiin Raudussa, joka on Paakkisen suvun kantapitäjiä.  Rautulainen Juho Paakkinen osallistui valkoisten puolella sotaan, haavoittui ja sai 30.5.1918 ylipäällikön päiväkäskyllä no 65 myönnetyn II luokan vapaudenmitalin.

Kansalaissota puhkesi ensimmäiseksi Karjalassa, jossa taistelut olivat jo täydessä käynnissä kun ylipäällikkö Mannerheim vielä valmisteli venäläisvaruskuntien aseistariisumista Pohjanmaalla. Ensimmäinen vakavampi aseellinen yhteenotto Viipurissa sattui jo 19. tammikuuta punakaartilaisten etsiessä suojeluskuntalaisten asevarastoa Pietisen tehtaalta. Tämän taistelun hävinneet valkoiset havaitsivat olevansa pahasti alakynnessä ja lähettivät hätäkutsun maaseudun suojeluskunnille saapua avuksi, ettei kaupunki joutuisi täysin punaisten haltuun.

Kutsuun vastasi myös Matti Paakkinen ja lähti Parikkalan suojeluskuntalaisten mukana Viipuria pelastamaan. Parikkalassa oli ollut valkoisten ja punaisten välillä ammuskelua jo marraskuussa, kun Simpeleen punakaartilaiset valtasivat rautatieaseman ja puhelinkeskuksen pariksi päiväksi. Tämän välikohtauksen jälkeen suojeluskuntalaiset Parikkalassa aktivoituivat ja Viipurin retkelle ilmoittautui n. 80 vapaaehtoista. Savonlinnasta lähteneeseen sotilasjunaan Matti Paakkinen nousi lähimmältä asemalta Särkisalmella, joka oli parinkymmen kilometrin päässä kotikylältä Tarnalasta. Kylältä lähti matkaan muutamia muitakin vapaaehtoisia nuoria miehiä osin seikkailunhalusta.

Matti Paakkisen kotitalo Jusla Tarnalassa oli perinteinen maatalo, jossa asui vanhan pariskunnan lisäksi kolme veljestä ja yksi vielä kotona oleva sisar. Kaksi veljeksistä oli jo perheellisiä, joten sotaanlähtö lankesi vielä poikamiehenä olevalle Matille. Levottomien aikojen eli kapinakevään, kuten aikakautta Juslassa nimitettiin,  takia pelko taistelujen leviämisestä oli suuri. Pikaiseen pakoonlähtöön oli varauduttu ja puhuttu valmiiksi kuka pienet lapset siinä tilanteessa ottaa kantaakseen.
Maalaispataljoonaksi kutsuttu pikaisesti koottu suojeluskuntalaisjoukko saapui Viipuriin 22. päivä tammikuuta. Suunnitellun 2000 miehen sijasta kokoon ehdittiin saada vain 500 vapaaehtoista. Punakaartilaiset yllättänyt maalaispataljoona onnistui kuitenkin ilman taistelua valtaamaan rautatieaseman ja ryhtyi partioimaan kantakaupungilla. Majoituspaikaksi oli varattu tennishalli, jonne kokoonnuttiin eväitä syömään ja yöpymistä valmistelemaan.

Ensi yllätyksestä toipuneet punakaartilaiset ryhtyivät kuitenkin ripeästi valmistautumaan yhteenottoon suojeluskuntalaisten kanssa. Punaisilla oli selvä ylivoima sillä heitä oli Viipurissa n. 2000 ja valkoisia yhteensä vain 600 miestä. Lisäksi kaupungissa oli vielä venäläinen varusväki, joka oli punaisten puolella.Tässä tilanteessa maalaispataljoona alkoi jo vetäytyä tulosuuntaansa, mutta siellä oli Papulan kasarmien venäläisten konekiväärit vastassa. Ainoa pakosuunta piirityksestä oli Viipurinlahti, jonka jäälle maalaispataljoona Pantsarlahden rannasta yön pimeydessä suunnisti.  Lähtö tapahtui niin kiireellä, että osa kaupungilla ja asemalla olleista suojeluskuntalaisista jäi matkasta ja punaisten vangiksi.

Raskaan sohjoisella merenjäällä tapahtuneen marssin jälkeen suojeluskuntalaiset majoittuivat väsyneinä ja kylmissään kauppaneuvos Sellgrenin huvilalle Venäjänsaareen. Tästä tukikohdasta retkikunta sai myöhemmin tunnetun nimensä Venäjänsaarelaiset.

Maalaispataljoona oli Venäjänsaaressa vain viitisen kilometriä punaisten haltuun jääneestä kaupungista ja punaisten tarkkaan vartioiman Viipuri-Pietari rautatien takana. Valkoisten päävoimat Karjalassa olivat kokoontumassa Antreaan ja sinne venäjänsaarelaistenkin suunnitelmissa oli vetäytyä. Viipurista käsin rupesi huolto Venäjänsaareen toimimaan ja maalaispataljoona sai päällikökseen eversti Adolf Aminoffin Viipurista. Hän nimesi joukkonsa Savo-Karjalan jalkaväkirykmentiksi, joka jaettiin neljään komppaniaan. Matti Paakkinen ja muut Parikkalan miehet kuuluivat 3. komppaniaan, jonka johtajana toimi jääkäri Vilho Brander.

Kohti Antreaa retkikunta lähti lauantaina 26. tammikuuta tarkoituksenaan ylittää Viipuri-Pietari rata Säiniöllä. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä lyhyen tulitaistelun jälkeen paikalle tuli sotilasjuna Viipurista ja venäjänsaarelaiset päättivät vetäytyä. Seuraava yö vietettiin Korpelan kartanossa. Sunnuntaina yritettiin uudestaan kauempana Viipurista olevan Kämärän aseman kohdalla. Jalkaisin ja hiihtämällä tehtyjen kahden päivämarssin jälkeen joukot alkoivat olla väsyksissä taistelun puhjetessa 27.1. iltapäivästä Kämärällä, jossa vastassa oli paikallisten lisäksi rataa vartioimaan tullut Kelkkalan punakaarti.

Parikkalan miesten 3. komppania hyökkäsi suoraan tien suunnassa ja sai vastaansa rajun tulituksen kylän reunalla olevan työväentalon nurkilta. Toiset komppaniat koukkasivat sivuilta tavoitteena katkaista rata apujoukkojen tulon estämiseksi. Kämärän valtaus vaati valkoisilta toistakymmentä kaatunutta ja haavoittunutta, lisäksi muutama joutui kateisiin ja vangiksi.  Kadonneisiin kuului Matti Paakkinen ja toinen Parikkalan poika Aarne Jantunen. He olivat hakeutuneet suojaan ja lepäämään erään talon saunaan. Talonväki sattui olemaan punaisten puolella ja ilmiantoi heidät kaartilaisille. Molemmat vangiksi jääneet surmattiin kiduttamalla.

Kuva Matti Paakkisen pahoin runnellusta ruumiista julkaistiin sodan päätyttyä mm. Karjala-lehdessä 8.5.1918.Ks. viereinen leike, voit suurentaa sen napauttamalla.

Aseman valtauksen jälkeen retkikunta pääsi radan yli jatkamaan matkaansa kohti Antreaa. Samaan aikaan asemalla kuitenkin selvisi, että Pietarista oli tulossa suuri asejuna Suomen vallankumouksellisten avuksi. Marssista ja taistelusta väsyneillä joukoilla Aminoff ei uskaltanut yrittää asejunan valtausta, mutta rata päätetiin katkaista ja yksi joukkue jäi radan varteen väijyksiin. Pitempään tulitaisteluun junaa saattavien punaisten kanssa ei riittänyt voimia ja pian loputkin joukosta vetäytyivät pimeän turvin kohti Antreaa. Kaatuneet jouduttiin jättämään Kämärälle.

Kämärällä surmansa saaneiden valkoisten ruumiit punakaartilaiset toivat pelottelutarkoituksessa näytteille Viipuriin, ja kuolleet myös valokuvattiin. Kaatuneiden lisäksi kuvattiin myös surmattujen vankien ruumiit, mikä teko kääntyi punaisten tarkoituksia vastaan ja hyödytti valkoisten propagandaa. Varsinkin kuva kuoliaaksi runnellusta Matti Paakkisesta, sitomiseen käytetty köysi vielä ranteessa kiinni, julkaistiin myöhemmin monissa lehdissä ja kirjoissa esimerkkinä punakaartien vankejaan kohtaan osoittamasta julmuudesta.

Kämärällä kaatuneiden suojeluskuntalaisten Viipuriin tuodut ruumiit haudattiin Ristimäen hautausmaalle. Sieltä ne saatiin siirretyksi kotipitäjän multiin vasta toukokuussa, kun valkoiset olivat saaneet vallatuksi Viipurin punaisilta. Yhteisissä sankarihautajaisissa Matti Paakkinenkin siunattiin vapaussoturien veljeshautaan Parikkalassa 12. toukokuuta 1918.

Venäjänsaarelaisten retkikunta, kts. https://archive.org/details/Venajansaarelaiset
 

Punaisten auttamisesta tuomio

Punaisten puolella ei Paakkisia tiettävästi taisteluihin osallistunut, mutta talollinen Mikko Pekanpoika Paakkinen Raudun Suvenmäestä vangittiin huhtikuun alussa epäiltynä tietojen antamisesta punakaartilaisille.  Sodan jälkeen hän sai 10 vuoden tuomion avustamisesta valtiopetoksen yrityksessä.

Syytteen mukaan Paakkinen oli toiminut punakaartilaisten kätyrinä ja urkkinut tietoja suojeluskuntalaisista sekä osallistunut ryöstelyihin. Vastineessaan Paakkinen kielsi olleensa missään tekemisissä punakaartilaisten kanssa.  Edellisenä keväänä 1917 hän oli mennyt kirkolle sosialistien kokoukseen uteliaisuuttaan ja siellä hänet oli valittu nimismiehen virkaa hoitavaan lautakuntaan vastustuksestaan huolimatta.  Mikko Paakkinen oli aikaisemmin työskennellyt ja asunut Venäjällä ja osasi venäjää, mikä sodan jälkeisessä ilmapiirissä katsottiin raskauttavaksi seikaksi. Raudun asukkaista suuri osa kävi Venäjän kauppaa ja osasi kieltä, mutta oikeusistuin Kuopiossa ei tuntenut näitä rajapitäjän oloja.

Kuulustelupöytäkirjassa oli myös tutkintotuomarin allekirjoittama lausunto,  jonka mukaan vangittu näyttää rehelliseltä, on siivo ja nöyrä ja tuntuu viattomalta ja ehdotetaan laskettavaksi vapaalle jalalle. Enemmän painoa pantiin kuitenkin todistajien lausunnoille. Sisällissodassa ja sen jälkeen vallinnutta kostoilmapiiriä käytettiin hyväksi myös henkilökohtaisten asioiden takia. Mikko Paakkinen oli tullut kotivävyksi todistajien naapuriin ja suvussa tiedetään, että hänen ja todistajana olleen Antti Lierin välillä oli ollut kaunaa jo aiemmin.

Paikkakuntalaisten todistuksen mukaan Paakkinen oli toiminut agitaattorina ja lakkoihin yllyttäjänä sekä hankkinut tietoja punakaartilaisille. Valtiorikosoikeuden istunnossa Kuopiossa hänet tuomittiin 10 vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa 12 vuodeksi yli vapausrangaistuksen ajan. Paakkinen teki armahdusanomuksen Valtiorikosylioikeuteen tuomion kumoamiseksi tai lieventämiseksi, mutta tuomio pysyi ennallaan.

Monet sodan jälkeen kesällä annetut tuomiot, kuten tässä Paakkisen tapauksessa 10 vuoden kuritushuonetuomio, olivat niin kohtuuttoman ankaria, että niitä ihmeteltiin muuallakin kuin suvun piirissä.  Esimerkiksi Työn Voima -lehdessä 18.6.1919 kirjoitettiin asiasta näin: ”Samoin vangittiin taloll. Mikko Paakkinen, joka ei kuulunut edes sos.dem. puolueeseen. Sai tuomion 10 v. kuritushuonetta syystä siitä, kun otti osaa maaliskuun vallankumoukseen ja kun kansalaiskokouksessa määrättiin hoitamaan erotetun nimismiehen tehtäviä.”

Mikko Paakkinen ei joutunut kärsimään tuomiota kokonaan, vaan hänet armahdettiin toteutettujen joukkoarmahdusten yhteydessä ja hän muutti myöhemmin Käkisalmeen.

Valtiorikosoikeuden kuulustelupöytäkirja:
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201585

Teksti: Heimo Paakkinen (2018, päivitetty 2019)

Voit suurentaa kuvat napauttamalla niitä.


  
Tätä tietä hyökkäsivät Parikkalan miehet Kämärälle, oikealla työväentalon paikka jossa vastarinta oli kovinta.

   Kämärän asema jonka valkoiset 27.1. 1918 valloittivat päästäkseen radan toiselle puolelle.

 

Kämärän eli nykyään Gavrilovon aseman vanhoista rakennuksista on jäljellä enää tämä yksi.    Vapaussodan muistomerkki Parikkalan kirkkomaalla, jonka veljeshaudassa Matti Paakkisen viimeinen leposija on.

<< Sukutietoa